Voi kuinka vaikeaa onkaan hyväksyä, että mokasin!
"Kysykää vaan ihan vapaasti, rohkeasti nyt vain! Ei ole tyhmiä kysymyksiä!" Juupa juu ja kuka sitten uskaltaa? Se ainainen suupaltti, jonka sanomiset tai
kysymiset ei paljon hetkauta, ainahan se on äänessä, tai sitten se onneton, jonka kysymykset on simppeleistä simppelimmät. Vai ei ole tyhmiä kysymyksiä? Ei ollenkaan sellaisia, joille pyöritellään silmiä
selän takana ja kohautellaan kulmia. Sekä heitellään vinoja hymyjä. Edessä olijakin vaivoin hillitsee ilmeilynsä, juurihan hän itse oli kehoittanut kysymään. Näin se menee.
Juu, onhan meitä
sellaisia, jotka miettii: nyt jos kysyn, on takuulla monta, jotka on kiitollisia. Eivät tajua itsekään, eivät vain kehtaa kysyä. Että jos uhrautuisi? Tai jos ei sittenkään? Jospa kaikki muut jo tajuavat tämän
jutun ja minä vaan olen se ainoa tyhmä, se ainoa onneton. Juttu on niin, että täytyy tietää, mikä on tyhmä kysymys ja mikä ei. Olen aina ollut ylpeä itsestäni, kun en ensimmäisellä kurssillani
OAJ:ssä (siis osallistujana, juuri ennenkuin aloitin 25 vuoden pestini talossa) kysyä paukauttanut: että tuota, mikähän se on tämä 'huojennus', josta nyt puhut? YMMÄRSIN, että kaikki muut jo sen tietävät.
Mutta mokaamista on niin monta lajia. Nuori ystäväni kirjoitti juuri kolumnissan Opettaja-lehdessä mokaamisen autuudesta, siitä, mitä Supercellissä juhlitaan ja joiden (mokien) ansiosta Angry Birds-tuoteperhe keksittiin. Eihän
ne ole oikeita mokia, ne ovat osa innovaatiota, niiden kautta askel askeleelta päädytään huipulle. Mokia ovat ne, kun ei tajuta, mitä meidän yhtiöltä odotetaan, mikä on suunta, mihin maailma on menossa (Nokia),
istutaan vain entisessä kuin täi tervassa, kuvitellaan, että Suomi pelastetaan sillä, että valtio työllistää (sdp). Mokia ovat ne, kun USA:ssa painetaan seteleitä, kun ei ole millä maksaa palkkoja tai lyhentää
velkoja. Paitsi, että viimeksimainituista kertyy huimia voittoja harvoille. Ja Nokiankin mokista (ehkä olikin jo suunniteltu, varmaan oli) tähtitieteelliset voitot Elopille, joka tuli, näki ja voitti.
Hesarissa oli juttu Juhana Vartiaisesta.
Analyysi sosiaalidemokratiasta nyky-Suomessa. Ihanaa, kun jostakin aina putkahtaa tietäjä tähänkin maailmankolkkaan. Taloustietäjä. Kun se Sailaskin jäi eläkkeelle. Kerran olen kuunnellut Vartiaista livenä,
vuosia vuosia sitten. Nuori mies aloitteli uraansa, oliko se Kuntaliitossa vai missä. Teki vaikutuksen, harvinaisen selkeää ajattelua ja pitkälle tähtäävää, syvällistä näkemystä. Tästä
Hesarin jutusta jäi mieleeni erityisesti se ajatus että demarit eivät edes ymmärrä ratsastaa sillä, että koko maahan on sosiaalidemokraattinen. NIINHÄN se on! Nimenomaan. Ne tekevät virheen, pysyvät vanhassa
ajattelussa, josta aika ajoi pikajunalla ohi jo ajat sitten. Katsoisivat tulevaan! (Minä sanon, että Jutankin pitää uskaltaa, syteen tai saveen: nyt on uusi aika! Demareiden pitää olla se puolue, joka elää ajassa, tässä
ja nyt. Mind-fullness-party. Eilisestä on opittu ja sillä mennään: tiedostetaan, että tämä päivä on huomenna eilinen. Opitaan siis nyt juuri tässä ja tänään.)
Kehitys on kehittynyt
ajan kuluessa siihen, mihin demarit ovat pyrkineet (miksei kokoomuskin ja tuota, yhym... noh: kepukin): maassa on tasa-arvo (siis silleen ja silleen...), koulutus, terveydenhoito, lapset, vanhukset, kaikki hoidossa. Sano, mitä sanot, mutta hoidossa ovat.
Aina on väliinputoajia, joka lähtöön, ikävä kyllä. Se oli se Marxin ja Leninin Utopia, jossa lampaat ja sudet käyskentelisivät kedolla vanttu vanttuussa, nautiskelisivat mehevää ruohoa ja lipittäisivät
vuoripuron kirkasta. Sellaista ei maailmaan synny. Me kuitenkin täällä kaukana pohjan perukoilla ollaan ihan hyvällä alulla siihen suuntaan.
Kun politiikassa epäonnistutaan, mitä tapahtuu? Kun luvataan yhtä ja
lunastetaan toista, puhutaan tänään tätä ja huomenna sitä? Ei sille hurrata, eikä nostella maljoja (niinkuin Supecellissä mokille). Siitä annetaan ivanaurut, heitellään kananmunilla ja ylikypsillä
tomaateilla. Se on vain otettava vastaan, tiedettävä, että me tehtiin paras mahdollinen. Ainakin silloisen tietämyksen valossa. Tai jos tyhmyyttämme tehtiin sittenkin moka, yritetään ensi kerralla paremmin.
Saati sitten,
kun tehdään väärä ratkaisu, hätiköity päätös, saadaan aikaan katastrofi (Talvivaara). Aloitetaan Irakin sota, mennään kutittamaan nukkuvaa karhua (USA:n joukot Puolassa ja Latviassa). Jos luet CounterPunchia
netistä, olet varmaan törmännyt kirjoituksiin, jossa selostetaan toisenlaista totuutta Ukrainan kriisistä. Siinä ei USAkaan ihan viaton ole. http://www.counterpunch.org (2014/05/09/the-russian-perspective)
Pikku moka, iso moka. Iso moka ei ole mitään, se on kollektiivipäätös, kukaan ei ole vastuussa. Moni hyötyy. - Satuitko näkemään pari viikkoa sitten elokuvan (en muista nimeä), jossa nimeltä mainitsematon
valtaisa rahoitusliike tiedosti, että aamulla mennään nurin (Lehmann- Brothers?). Omistajien edustajaa esittänyt Jeremy Irons sanoi, että lopullisen totuuden paljastaja ei suinkaan saa potkuja, kuten kaikki muut: "Ei ei, tarvitsemme
aivoja. Tästä katastrofista voimme hyötyä miljoonia!"
Mutta pikku moka. PIKKU MOKA. Oikeasti se voi olla vuoren korkuinen, se juuri, jonka yli en pääse. Joka pyörii mielessä päivä päivän jälkeen,
öidenkin yli, ei jätä rauhaan, tulee uniin. "Miten minä saatoin, mikä pässi minä olinkaan, mikä torvi. Kaikki muistaa, tuokin katsoi sillä tavalla..." Elämä meni. Siinä se meni: elämä, unelmat,
ihmissuhteet, terveys, rahat... Kaikki meni. Ison mokan tekijällä ei ehkä ole omaatuntoa ollenkaan tai se on luvanut olla ihan hiljaa ja aloillaan, kun saa tarpeeksi ison lohdutuspalkkion (24 miljoonaa euroa? vrt. Elop). Mutta pikkumokan tekijä
ajaa hissillä kahdenteenkymmenenteenneljänteen kerrokseen ja hyppää sieltä vapauteen.