Näin sanoi siskoni minulle, kun olin kastellut ruusut väärin, istuttanut paprikat väärin, maalannut pation katon väärin vai mitähän milloinkin olin mahtanut tehdä väärin. Hyvä kun
sai läksyttää, ehkä sai purettua sairautensa kipua ja ahdistusta. Mutta entä minä? Aina väärään aikaan väärässä paikassa, tekemässä ja ymmärtämässä väärin.
Tänään sain aimo läksytyksen jälleen. Tuli ihan sisko mieleen. Olin kirjoittanut henkilöstä, joka ei sitä halunnut. "Pettänyt luottamuksen".Tietämättäni paljastanut jotain, josta ei saanut sanoa
mitään. Mielestäni kirjoitan aina yleisesti yleisistä asioista. Hm... tulee vanha ex-mieheni vitsi mieleen: "yleiset naiset älkööt vaivautuko." Kukahan taas tästäkin loukkaantuu! Koskaan en mainitse nimiä,
kyseessä on aina ystävä tai tuttava tai vain yleisesti ihmiset, naapurit ja kylänmiehet. Joku on tietenkin tunnistavinaan itsensä ja pelkää, että muutkin tunnistavat. Mutta kirjoitan myös mielestäni myötätuntoisesti
(no jaa, joku vastavalittu presidentti tietenkin voisi vetää herneet nenukkiin).
Jokaisella on se arka paikka, hyvinkin arka. Sitä emme aina huomaa, kun iloisesti heitämme suolaa juuri siihen haavaan. Minulla ja sinulla on paljon
asioita, ikuisia komplekseja, syviä haavoja, arkoja nirhamia sielussa, synkkiä ajatuksia ja pelkoja, joihin ei toisilla ole asiaa. Ei puhumaan niistä, eikä kyselemään. Hienotunteisuutta meiltä kaikilta kysellään.
Kun kuulen, että jotain arvostamaani ihmistä on loukattu, kutsuttu luuseriksi ja vaikka miksi, loukkaannun hänenkin puolestaan. Yleensäkin: ylimieliset, kaikkitietävät ihmiset ärsyttävät... Sori vaan.
Puhua
ei saisi, mutta puhuminen on usein se ainoa keino, joka auttaa, kun on elämä pielessä. Pieni asia tai iso. Asia, joka toisesta voi olla täysin mitätön, mutta toiselle on koko elämä. Tietenkin kuuntelijan pitää
olla luotettava, ei sitä haluaisi, että ne arimmat asiat olisivat kaikelle kylälle leviteltynä. Hyvin aroista asioista sitä saattaa olla jopa näkevinään pienistäkin vihjeistä, että nyt se on tuossa, nyt
kaikki tietävät, voi hiivatti sentään!
Itse olen suht avoin ihminen. Ikävätkin asiat voi puhua ja julkisestikin puida (myötätunnolla kuitenkin, ymmärtäen), MUTTA, tietenkin myös minulla on niitä
kipeitä, hyvin kipeitä juttuja, jotka pidän ominani. Mokia ja epäonnistumisia. Ja aikoinaan, nyt EHKÄ jo voin puhua siitä, oli minun aroin juttuni ujous. Se miltei pilasi elämäni. Joku olis sanonut huolettomasti: ai
sinäkö ujo, ei tulis mieleenkään! Nyt, näillä kymmenillä suorastaan ilahduin, kun yks lapsenlapsi oli sanonut jostakin jutusta: ai mummi, no sehän sit varastais koko shown! Minäkö? Maailman ujoin? Heh,
miten hauskaa.
Joskus ajattelen, että olisi hyvä puhua terapeutille. Juuri tällä hetkellä ei ole aihetta, mutta ai, miten helpotti silloin, kun meillä oli kasvattilapsi ja elämä pielessä, että
sai jollekin purkaa sydäntään. Ihana psykiatrinen hoitaja oli iso apu. Mutta näin "normaalioloissa" riittää, kun on joku, jolle voi kaataa kaikki kärsimänsä kamaluudet. Luotettava kuuntelija. Kerran eräs ystäväni
petti luottamuksen, vuosikymmeniä sitten. Sen jälkeen hän ei enää ole ollut ystäväni.
Olen pahoillani, jos olen jollekin aiheuttanut ikävää oloa. "Toivottavasti otit neuvosta vaarin", kuului (tämän
minua erittäin paljon nuoremman) läksyttäjän kommentti ja elämänohje. Hmmm. Toivottavasti. Tai sitten en.