Sitä aina miettii - varmaan jokainen koiran tai kissan omistaja -, mitä siinä lemmikin pienessä päässä oikein liikkuu. Kun se välillä ei katso, ei tottele. Eikö se kuule? Eikö se ymmärrä?
Ja sitten taas näkee pienenpienestä jutusta, että kaikki oli kuultu ja ymmärretty, oli vaan valittu oma tie, päätetty, ettei ole niin väliksi totella.
Waya ei aina tottele minua. Kun se näkee, että nyt on
tosi kyseessä, silloin tottelee. Tai muuten vaan, ollessaan mielistelevällä tuulella tai kantaessaan huonoa omaatuntoa. Kun hän kulkee vapaana, höyryää sinne tänne ja tulee vastaan koira omistajineen, on komennettava.
Vieras koira liekassa, kuinkas muutenkaan. Harvoin muut koirat näyttää vapaana kulkevankaan. Usein Waya tulee heti ekasta kutsusta ja antaa laittaa itsensä talutushihnaan. Olen silloin ylpeä, kiva on näyttää toisille
koiranomistajille, että meikäläisen luontokappale on hallinnassa!
Ihan aina tämä ei onnistu, vaan Waya jää harkitsemaan, istuskelee, ottaa askeleen, pari toisen koiran suuntaan. Saan kutsua kurkku suorana ja mumista
nolona ihmisille "... no ei p..kele... aina tott... kyllä se yleens... ainakin isäntää..., noh Waya, tänne!"
Sitten tulee, kun ihmiset on jo menneet. Sen näköisenä, että kyllähän minä, mutta
kun tässä oli vähän kiireitä. Ja mikäs olikaan emännällä hätänä?