Mikä ilo ja riemu, kun tämä jukuripääkoira joskus suvaitsee totella! Tänään oli tahtojen taisto jälleen kerran, kun hän ei tuonut keppiä tielle, vaan jätti sen kauas tien syrjään
lumihankeen. Täysin mahdotonta tuntuu olevan, että hän ikinä suostuisi tuomaan kepin käteen tai edes jalkojen juureen (ehkä joskus tiukassa paikassa Pieterille, minulle ei koskaan). Leluja kyllä tuodaa sisällä.
Tökitään niillä käteen: ota nyt, ota ota!
Olemme siis kävelyllä, hauveli ja minä. Hän kuljettaa keppiä, jättää sen silloin tällöin tien sivuun hankeen (n. 2-3 metriä tieltä)
ja piiloutuu jonnekin odottaen, että haen kepin ja heitän sen jonnekin hänen haettavakseen. Minäpä en tähän leikkiin suostu, kuljen vain eteenpäin, joten hän joutuu itse hakemaan keppinsä. Vaikka kuinka yritän
kiljua, että jätä se tielle, torvi, irti! Irti! Ei sana kuulu, hän jatkaa vain tavanomaista temppuiluaan. Siispä keppileikistä ei tule mitään. Luulisi hänen tajuavan, että jos ei tottele, leikkiä ei tule.
Eikä hän pääse hyppelemään metsässä syvässä hangessa keppiä etsimässä. Sitähän hän rakastaa.
Eräässä kohdassa keppi taas on kolme metriä tiestä,
koiranpoikanen vielä kauempana ja minä seison tiellä. Päätin, että nyt katsotaan, mistä se kana...Seison ja seison. Silmät muka kiinni, ripsien välistä näen, mitä koira tekee, minne se katsoo. Maanittelen,
käsken ja kehoitan: tuo keppi tähän, tähän tielle! Mami käskee, tuo keppi... Ei tulosta. Näkeeköhän se, että minun silmäni eivät oikeasti ole kiinni? Koira seisoo ja katselee välinpitämättömänä
muualle. Sitten se alkaa tuijottaa minua. En puhu enää mitään. Lopulta se käy makuulle hankeen. Kuluiko jo 10 minuuttia? Pitääkö minun nyt luovuttaa tuolle umpiluulle? Raivostuttaa, mutta ei saa näyttää
sitä. Olemme edelleen asemissa. Lopulta koira nousee ja ottaa muutaman harha-askeleen. Katsoo minua. Nyt minä katson takaisin ja sanon tyynesti: tuo keppi.
Hän menee ja ottaa kepin! Tuo sitä metrin lähemmäksi. Sanon: ei
ei, ei kelpaa, tuo se tähän! Osoitan tietä jalkojeni juuressa. Metri lähemmäksi. Hyvä, että pystyn hillitsemään riemuani. Silti sanon ankarasti: ei kelpaa, tuo se TÄHÄN! Lopulta keppi tipahtaa jalkojeni
juureen.
Hiphip hurraa!!! Kauan se vei, mutta tottelihan se lopulta. Usko oli jo mennä. Mutta voitko kuvitella: koko loppumatkan hän irrotti hampaansa kepistä, kun huusin: irti! - Ei ihan heti, mutta toisella kerralla ja aina se vielä
vaati sen vahvistuksen: irti, NYT!!!!
Sitten oltiin jo palaamassa ja hänen täytyi mennä isolle asialle metsän siimekseen. Hän jätti kepin sinne ja tuli tielle ilman sitä. Koska koira ei saa lopettaa leikkiä vaan
sen tekee ihminen, patistin hänet hakemaan kepin. Vaivalloisesti, pitkin hampain, hän suostui. Taas oli sama peli: parin metrin päähän tiestä, metrin päähän, lopulta jalkojeni juureen. Sitten minä sanoin: Kiitos,
hyvä poika, ja nyt on loppu, finito!
Koira hiipi takanani matalana, kun pidin keppiä itselläni. Sadan metrin päässä hellyin: ok, heitän vielä kerran! Koira oli onnellinen, syöksyi kepin perään ja
kipitti se suussaan pihalle asti.