Tämä meidän Waya ei ole metsästäjä, vaikka ammoisina aikoina onkin intiaaneja avustanut karhunmetsästyksessä. Kyllä hän vieläkin karhunjäljet tuntee ja niiden perään on innokas lähtemään.
Tämä juuri havaittiin toissapäivänä, kun naapurin isäntä mokomia jälkiä tutkiskeli tien vierellä.
"Tuosta se on mennyt, mutta kääntynyt takaisin. Pennut on kuulema olleet mukana, pari kappaletta."
Toisen naapurin koira oli jäljet havainnut, mutta kyllä se meidän Wayakin ne tunnisti. Ei hän kuitenkaan sen enempää niistä numeroa tehnyt, mitä nyt mokomista, muutamista karhun jäljistä. Ihan yhtä
jännittävät hänestä ovat supikoiran tai hirven jäljet. (Mietityttää tässä: mitähän siellä koiran nenässä oikein tapahtuu? Millaista olisi aistia asioita nenällään nykyistä
huomattavasti tarkemmin?)
No mutta: Pieter kertoi, että ennenkuin minä taas tulin maalle, hän oli ollut hauvelin kanssa normaalilla lenkillä Pilpan kanavalla ja paluumatkalla herra hauva oli äkkiä rynnännyt juoksuun.
Vaikkei siis metsästäjä olekaan, pitää hänen sentään pikkuinen spurtti ottaa perään, kun jonkun villieläimen näkee. Pieter ei ollut huomannut ojan penkereellä olevaa isoa lintua, mutta kun Waya
lähti kiitämään, lintu nousi lentoon ja pudotti kynsistään jäniksen, jonka ilmeisesti juuri oli napannut. Ihan ison jäniksen! Jänis oli tästä välikohtauksesta (luultavasti) onnellinen, vaikkei jäänyt
kiittämään Wayaa, henkensä pelastajaa, vaan pötki pakoon sen kuin käpälistään irti sai!
Lintu, Pieter mukaan ehkä isokokoinen haukka, sen sijaan lensi taivaalle harmissaan mokomasta hengenpelastajasta.
Pitäisikö ehkä mitalilla palkita? Hoitakoot jänikset sen puolen, minä puolestani metsästän ensi kerralla syrjäisimmillä seuduilla, hän tuumi kadotessaan kuusten latvojen ylle.