Ihmisten eutanasia on aina vaan kiistanalainen eettinen ongelma. Eläinten eutanasia sen sijaan on pelkästään kannatettava ja ymmärrettävä juttu. Koira ai kissa kärsii..., ei voi mitään, pakko se on viedä...
en sano lopetettavaksi, en sano piikille, sanon, tuota tuota... Ei sitä voi edes sanoa.Pääasia, että viaton eläinparka päästetään kärsimyksistään. Nyt meidän vahvojen isäntien ja emäntien
on vain kestettävä. - Ihmisten kohdalla tuleekin kyseeseen jo se Jumala, ihminen ei voi päättää toisen kuolemasta, eikä edes itse omastaan. Vaikka kaikki luodut ovat samanarvoisia, niin eivät sittenkään ole.
Eläimet ovatt alempiarvoisia ja siksi ihminen voi päättää niiden puolesta.
Oli miten oli, tietenkin ihminen voi ja pitää päättää eläimen puolesta!
Muistan tarkkaan kaikkien lemmikkieni
poismenon. Jokainen varmaan muistaa. Lemmikkiin ei koskaan lity mitään negatiivisia muistoja: silloinkaan kerran se ei totellut, lähti vain juoksemaan ympäri pihoja, jätti minut hihna kädessä seisomaan siihen naapuruston
naurettavaksi... Oi että mä vihaan sitä hiivatin elukkaa!
Ei. Niin ei koskaan ollut. Muistan kyllä, kun mäyräkoiramme Olga teki just näin: vilkaisi vain olkansa yli: ähäkutti, etpäs saa kiinni!
Ja ne kerrat, kun marjametsässä etsin sitä varmaan tunnin, parikin, lopulta jo tippa silmässä ja sitten se vain loikoilee kaikessa rauhassa auton vieressä haukotellen: missä sinä olet ollut? Minä se vaan olen tässä
odotellut ja odotellut... Olisin voinut kuristaa sen siihen paikkaan (onneksi tyydyin vain pitämään saarnaa koko puolituntisen kotimatkan verran. Hän makoili takapenkillä ja kuunteli korvat luimussa kun minä säksätin
ja tarkistin aina takapeilistä, että neiti kuunteli ja ymmärsi!).
Mutta sitten joskus tulee lähdön hetki.
Se tuli Olgalle, se tuli kissoille Simo ja Eetu. Pieteristä oli kamalin ajatus Wayan ottamisessa, että
jonain päivänä se luopuminen on edessä.
Me, jotka on tämä jo koettu, ehkä moneenkin kertaan, tiedämme, että se hetki on ihan kestämätön ja silti meidän on se kestettävä sen rakkaan
lemmikin tähden. Se lemmikin on tiedettävä sillä hetkellä, että häntä rakastetaan ja me ollaan hänen kanssaan koko ajan. Silloin hänen on helppo lähteä. Hän pääsee täältä
kivuttomammin kuin ihminen. Hän kuolee unessa, tajuttomana.
Minne hän menee? Minne hän meneekään? Minä uskon ja tiedän (lapsenlapsi aina sanoo: mistä sinä TIEDÄT?), että hän menee eläinten
taivaaseen, joka on ehkä sama kuin ihmisten taivas. Who knows?
Olipa se ulottuvuus mikä tahansa, aina he aistivat, että heitä rakastettiin, että he täyttivät sen tyhjiön, jonka toisen ihmisen läsnäolemattomuus
saattaa meille luoda. Lemmikit eivät koskaan vaatineet (noh, kissat ehkä, mutta he ovatkin poikkeus), olivat aina lohtu ja ymmärrys.
Siis sinulle, joka juuri menetit rakkaan lemmikkisi, sinulle haluaisin sanoa: kulje siellä samoilla
poluilla, puhu hänelle! Kuulet sielusi korvilla hänen vastaavan, tunnet, että nyt hän taas on elämänsä keväässä, jouksee nuoremman lemmikkisi vierellä, kisailee ja kertoo sinulle, että nyt kaikki
on hyvin. Hymyile!
Minä itse olen äärettömän kiitollinen kaikille elämäni eläimille, Heistä on vieläkin lohtua minulle, jos joskus tuntuu vaikealta.